Surun värit

Kaksi vuotta sitten kaikki oli mustaamustaa. Sitä keski vähän yli vuoden. Sittemmin surun väri lähti muuttumaan. Ensin se häivähti violetin puolelle, elämää ei ollut niin vaikeaa kulkea. Nyttemmin se on saanut sinisen sävyn.

Suru on läsnä joka hetki, kouraisee joskus. Kyynelvirtoja olen oppinut hallitsemaan, hana ei aukea enää niin usein.

Viimeksi se aukesi hallitsematta, kun uusi sosiaalitätimme halusi kuulla yksityiskohtia myöten miten rakas kuoli ja miten suruviesti minulle tuotiin, miten lapset reagoivat ja mitä itse tein sekä miten iskä kulkee meidän arjessa mukana nyt. Muistot satuttavat.

Mietin Rakasta jokainen päivä. Sininen suru on haikeana ikävänä läsnä, se ei ole sietämätöntä kipua, joka murtaa minut maitohyllyllä tai jokainen ilta lasten mentyä nukkumaan.

Se on kiitollisuutta, kaikista niistä vuosista ja päivistä. Se on kiitollisuutta, koska hän jaksaa pitää meistä huolta nytkin.