Sattuu. Koko ajan. Olen opetellut hengittämään sen pois, sulkemaan sisälle. Oma ääni huutaa pään sisällä vieläkin päivittäin, että miksi? Miksi nyt?
Ja se tarve päästä toisen ihmisen lähelle. Halata ja suukotella. Painautua toista vasten ja hipsuttaa sormilla pitkin selkärankaa. Nauraa yhteiselle huonolle huumorille. Antaa se kaikki itsestä yhdelle ihmiselle. Murtaa muuri ja olla vain täysin oma itsensä ilman maskia.
On minulla yksi sellainen. Yksi ihminen, jonka viereen kömmin nukkumaan lusikka-asentoon baari-iltojen jälkeen ja joka tulee kanssani katsomaan telkkaria, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Huono huumori lentää ja meno on letkeää, kuitenkin tietää, ettei tästä tule mitään suurempaa ja pitää ne tunteet syväjäässä. Mutta saan tarpeeni tyydytettyä; tuntea olevani pidetty ja saada kosketusta. Koska minä nuutuisin vielä enemmän jos en välillä saisi tuntea miehen kainaloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti