Kyllä nuo pyhäpäivät vetää mielen matalaksi, ei sille voi mitään. Sunnuntai aamuna itketti. Sattui taas niin paljon.
Isäinpäivä. Eikä meillä ole iskää. Se katkeruus sai taas vallan ja lapsien kanssa pysyteltiin tarkoituksella kotona. En halunnut nähdä ehjiä perheitä. Isille käytiin viemässä kukkia ja kynttilä tietysti ja pappa tuli käymään kahvilla. Hän sai esikoisen tekemän kortin ja lahjan.
Lapset osasivat ottaa päivänä muiden joukossa, mutta itse pysyin koossa vain lujalla tahdolla. Itse tajusi koko ajan, mikä päivä on ja mitä puuttuu. Meillä ei enää tehty isille aamiaista sänkyyn tai leivottu kakkua.
Ehkä ensi vuonna tämä(kin) päivä on helpompi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti